torstai 17. joulukuuta 2015

Total fire ban

Heippahei. Tänään on ties monetta päivää kolkyt-jotain astetta lämmintä, ja huomenna yli 40. Tämän takia jokaisen isomman tien varressa lukee TOTAL FIRE BAN joka tarkoittaa kaiken tulenteon ehdotonta kieltoa. Samaan aikaan ulkona tuulee siihen malliin että tuntuu kuin kiertoilmauunissa kävelisi. Koko kevään ja alkukesän yli jatkunut kuivuus yhdistettynä lämpimään kevääseen täällä Victorian osavaltiossa aletaan jo talleillakin käymään läpi metsäpalosuunnitelmia. Ne kun näillä tienoilla tapaavat riehua lähes joka kesä.



Suomalaista kylmää eri varoitukset, erityisesti extreme danger aikoina, kun hevosilta otetaan riimut, kärpässuojat ja loimet veks ja sprayataan kylkeen ja kavioihin puhelinnumerot, avataan kaikki laiduntenväliset portit (tielle niitä ei tietenkään päästetä) ja ämpärit jätetään täyteen vettä. Tämä kaikki siksi jos tuuli kääntyy tallia kohti läheisiltä metsäpaloilta, täytyy hevosten pystyä pakenemaan hyvinsyödyille laitumille ja kulkea laidunten väliä jonne tulen ei pitäisi levitä. Ihan järkyttäviä tarinoita täällä näkee ja kuulee kun tulta ei lähdetä karkuun ajoissa, ja kun tulipalot ylittävät teitä ei autoilla saa enää ajaa.. Viimeksi 6 vuotta sitten täällä Melbournen ympärillä roihusi useassa paikassa samaan aikaan ja yli 100 ihmistä kuoli koteihinsa, ja arviot karja/lammas/hevos/vuohikuolemista kulkevat jossain 10 000 ja 20 000 välillä.

No mitä meidän tallillamme tapahtuu mahdollisessa evakuointitilanteessa? Mikäli on aikaa, lähellämme sijaitsevat paikallisen ratsastusseuran klubitilat (maastoesterata, hiekkakenttä, paljon hevosenmentäviä "minikarsinoita" ilman kattoa tai kunnon seiniä) ovat ensimmäinen pakopaikka, jonne pääsisi ihan ratsastamallakin. Tallimme sijaitsee aivan lentokentän vieressä, joten mahdollisessa vakavassa tulipaloriskissä me saamme vähän ekstrahuomiota palokunnaltakin - palo kun ei tietenkään saisi levitä lentokenttää päin missään olosuhteissa. Mikäli lähtöön ei ole aikaa, avataan/rikotaan aidat kaikkien laidunten kesken jotta hevoset pääsevät liikkumaan tulta pakoon. Vain raja-aidat ja pääportti pidetään kiinni jotta hevoset eivät pääse tielle.

Toivomme vankasti ettei tällaiseen tilanteeseen koskaan jouduta, jossa sanotaan hyvästit hevoselle ja toivotaan ettei se kuole. Ja jos vielä paloa osaa väistelläkin, hengitystieongelmat ja kavio/jalkaongelmat kuumasta, savuavasta maasta saavat aikaan vielä paljon stressiä itse palon jatkettua matkaansa eteenpäin.

Ensi kerralla jotain vähän positiivisempaa!

perjantai 4. joulukuuta 2015

Australian alangoilla.

Ja tarina jatkuu.

Täällä metsäpalojen ja hämyheikkien luvatussa maassa pari vuotta oltuani alkoi oman elämän rakentaminen tuntua vähitellen hyvältä idealta. Pari vuotta lähinnä juhlittuani ja ihmisiin tutustuttani alkoi mitä erinomaisin parisuhde ja sitä kautta elämä vähän rauhottui (ja tämä on pelkästään hyvä asia). Oman identiteetin uudellenrakentaminen uudessa ympäristössä ja ei-omalla äidinkielellä on välillä haastavaa ja suoraan sanoen syvältä. Aloin kuitenkin siinä mietiskelemään että harrastuis ois kiva - oli se sitten jotain uutta tai vanhaa. Salilla olin käynyt silloin tällöin ja pääsin jopa yli uintikammostani (kilpauimarina kymmenen vuotiaana trauma tuli älyttömästä treenimäärästä ja ikuisesta viimeisestä sijasta jokaviikonloppuisissa kisoissa) mutta jotain jonka parissa rentoutua ja ehkä oppia jotain uutta ei ollut elämästäni hetkeen löytynyt.

Ystäväni täällä lähti tutun tuttuni faijan farmille kolmeksi kuukaudeksi töihin, ansaitaakseen tarpeeksi "maaseututyöpisteitä" viisumiaan varten. Kyllä vaan - Australian viranomaiset laittavat ulkkiksen lappaamaan paskaa tai aidoittamaan tai rikkaruohon repimishommiin koska paikallisethan sitä ei todellakaan halua tehdä. Noh, tämä farmi osoittautui ihan upeaksi mestaksi. Lähinnä onnellisia kanoja ja suloisia laidunpossuja siellä pihamaalla kasvatettiin farmin omistajan ravintolan lautasille ja kananmunabisneksiin, mutta lemmikkeinä siitä pihamaalta löytyi kolme AASIA ja pari parikymppistä vanhushevosta.

Kolme aasia! Ihanat! Apua! Pakko saada oma aasi!


Naapurissa asuikin sitten ihan varsinainen hevoskuiskaaja suoraan Serbiasta ja tällä miehellä onkin mitä mainioimman näköinen nuori hevoslauma laitumella siinä ihan vieressä. Hevoset ovat kaikki aivan upean värisiä ja hienosti käyttäytyviä, enimmäkseen maasto- ja paimenhommiin käytettyjä otuksia. Kaikki niistä hyppäävät maastossa tukkeja ja ylittää puroja ja huhheijaa, ovat miellyttäviä elikoita noin kaikinpuolin. Toki viisvuotias hevonen keksii aina jotain hauskaa mutta näin kait se menee - kun lapsella on hauskaa niin minkäs sille mahtaa.

Kolme aasia ja kaksi parivuotiasta tammaa ja afropäinen avomies.

Tässä toisiaan hoitavat Amber ja Happy. 

Tässä värisuora metsälenkillä - kaksi lehmänkirjavaa, yksi palomino ja yksi appaloosa.

Cowgirl!

Yllä ehdottomasti hienoin hetkeni satulassa - paimenhommiin jouduin/pääsin kolmeen otteeseen.Vuohia, lampaita ja lehmiä laitumelta toiselle liikuttaessa en ole koskaan törmännyt samanlaiseen yhteistyöhalukkuuteen hevosen kanssa kuin paimentaessa. Kaikki pulaaminen ja yleinen pelleily loppuu kuin seinään kun hevoset näkevät lampaat - ne mielellään ajaisivat niitä takaa mutta pidätteillä rauhottuvat kokoamaan laumaa ja sitten liikuttamaan niitä kohti porttia. Lampaat ja vuohet ovat helppoja ja rauhallisia, mutta puolvilli karja onkin ihan eri kaliiberia. Ne kun voivat käydä päälle jos oikein ärsyyntyvät ja ne painavat joskus pari kertaa enemmän kuin hevonen. Siinä päästin ihan kunnon laukalle kun niitä lähtee liikuttamaan ja hevoset kuumenee hyvin nopeasti mutta pysyvät täydellisesti kuulolla! Samanlaista kokoamisastetta en ole koskaan kokenut laukassa kun ylämäkeen karjaa ajessa - huhhuh. Pitääkin pistää viestiä josko elukoita olisi pian vietävä markkinoille uudelleen jotta pääsis lehmitytöksi.

-

Eli viime talven ratsastin tätä konkkaronkkaa, milloin ketäkin ja hauskaa oli. Kenttää tai mitään vastaavaa ei näiltä main löydy eli hevoset on täysin koulutettu laitumella. Pari näistä hevosista on kilpaillut esteillä ja kentässä ja toimivat siinä hommassa kuuleman mukaan erinomaisesti. Happyn, eli sen norsun, kohtalo on pian joutua myyntihommiin ja ihan kamalasti se tekisi mieli ostaa. Hyvän kokoinen lehmänlaikukas nuori, terve ruuna olisi ihan mahtava muttei kantti kestä kun oma ratsastus ei vielä ole tarpeeksi ajantasalla moiseen savottaan.

Sittemin aloin seurailemaan paikallisen osavaltion hevosklubin nettisivuja ja löysin pari paikallista hevostalli.nettiä. Sieltä löysin ilmoituksen jossa etsittiin viisitoistavuotiaalle vanhalle kenttätykille vuokraajaa, sillä omistajan nuoret hevoset syövät kaiken ajan omistajalta itseltään. Noh, soitin, menin katsomaan, ratsastin ja ihastuin ikihyviksi. Eddie, tämä tummanruunikko reilu 160 senttinen hieman kieltämättä lihomaan päässyt puoliveri-täykkäri risteytys on mitä kiltein ja mukavin tapaus hoitaa ja ratsastaa.

Tämä tässä on Eddie, suuren suuressa karsinassaan.

Eli Eddien kanssa nyt sitten etenemme takaisin ratsastusuralle, oman yli kymmenen vuoden tauon ja Eddien vatsankasvatus-talven jälkeen.. Valmentaja meillä käy kerran kahdessa viikossa tällä hetkellä + Eddien omistaja meille pitää tunnin kerran viikossa. Eddie asuu Melbournen lentokentän takana eli hyvässä liikenteessä sinne pääsee meiltä parissakymmenessä minuutissa. Mieletön tsägä kävi tämän karvakorvan kanssa ja en malta odottaa miten etenemme seuraavien kuukausien aikana. 

Hepat rules 4-ever!

Tervetuloa hevosihmiset!

Jostain ihmeellisestä syystä oivalsin vasta pari viikkoa sitten että hevosblogeja on olemassa. Eipä koskaan käynyt mielessäkään että muiden toilailuista (myös onnistumisista!) hevosmaailmassa voisi lukea netissä erittäin kiperää analyysia.

Tästä innostuneena ajattelin alkaa kirjoittaa omaani - ihan tottatosiaan enimmäkseen itselleni jotta voisin vuoden päästä naureskella miten kamalan pohjalta sitä pitkin uudelleen ratsastusharrastus aloittaa, tai todeta ettei tietyltä tasolta enää noustakkaan ihan tostanoinvaan.

-

Ihan hiukkasen verran omasta taustastani: Heppoihin taisin seota ihan pienenä isotätini lehmätilalla seisseen parikymppisen connemaraponin toimesta. Tuolla ponilla pääsin ekakertaa talutusratsastukseen ja taisimmepa ottaa jopa pari askelta ravia. Samalta kylältä Pohjois-Pohjanmaalla löytyi jopa pieni ratsastuskoulu (Kiitos Hantta!) jossa päästiin kumpparit jalassa harjaamaan purevia polleja ja jopa kiertämään oikeata kenttää niiden selässä.

Kesälomilta kotiin palattuani aloitin Tuusulassa ratsastustunnit Kellokoskella Katan tallilla. Siellä alkoi "oikea" edistyminen tai jonkinlainen oppiminen ja päästiin jopa yks kesä leirille! Ihastuin täykkäritamma Hemuliin, samoin arabiori Aliin ja puolet tallin tammoista taisi varsoa samana kesänä eli pieniä karvakorvia viiletti pihassa vaikka ja kuinka. Siinä jossain korvilla osallistuin kisoihin ekakertaa - tällä samaisella arabiORILLA, Alilla - Helppo C:2 taisi olla ohjelma. Arvostelusta ei mitään muistikuvaa, paitsi ettei taatusti voitettu tahi sijoituttu.

Sittemmin ala-asteen tyttökaverini alkoivat käydä paikallistallilla, Rake-talliksikin tätä kompleksia silloin ja kait edelleenkin kutsutaan. Iso vanha tiilirakennus jonka takana on saletisti Suomen kapein maneesi oli lähinnä yksityishevoskäytössä, mutta ratsastustunteja taidettiin jo silloin siellä pitää. Ja ai että kun olikin hienoja elukoita siellä tarjolla - kenttäheppoja, vanha lähes kaksimetrinen Polar (jolla korkeushypättiin taannoin Sakassa ISOJA esteitä kuulemani mukaan) ja megapelottava suokkiori Puhti. Täällä se viimeinen järjenhiven hukattiin ja hevostouhuun hurahtaminen lähti ihan käsistä. Meitä oli varsinainen kvartetti paikalla ja poljettiin tallille koulusta tyyliin joka päivä.

Ratsastustaidot eteni Suskin silmän alla kovasti ja pääsin viikottaiseen estetuntiryhmään ainoana likkana ilman omaa hevosta (vaikka oisin erimielellään moisen ottanut). Päästiin kisailemaan ihanaisen Jamppani kanssa (Argentiinalainen pooloponi) ja menestystä ei juuri tullut. Taidettiin me kerran vetää kunniakierros.

Jampan saatua oikein kunnon potku etupolveen piti se laittaa ikuisille laitumille ollessani noin 13- tai 14-vuotias. Pari vuotta pyörin edelleen tallilla mutta yhä vähemmän ratsastustunneilla ja enemmän muiden hevosia hoitaessa. Sittemin meille tuli pari salukia joiden mukana koirakuviot lähti heppahommien edelle ja ratsastus vähitellen jäi. Ehkä eniten ratsastustunneilla pyöriminen alkoi käymään hermoon ja oman hevosen saanti olisi ollut lääkettä, jota ei kuitenkaan ollut rahatilanteesta johtuen mitenkään mahdollista.

-

Vuodet vieri ja aina taannoin käväisin hevosen selässä noin kerran vuodessa kokeilemassa miltä se tuntuu. Vuokrasin viitisen vuotta sitten ystäväni Annikan upeaa Flora-tammaa (poni - minä 174cm mutta hyvin meni!) ja silloin sen tajusin ettei tässä elämässä toista samanlaista harrastusta enää löydy kuin ratsastus.

Tässä Flora - valmiina taistoon. Tämä tammaponi ei kaasua kaihtanut, vaan oli sillä hauska laukata menemään ja hypätä este jos toinen!

Tämän jälkeen on osoite vaihtunut Ruotsin kautta suoraan Australiaan, ja täällä olen asustanut reilu kolme vuotta tällä hetkellä. Ekan vuoden olin vaan kylän raitilla pitämässä hauskaa, toisena vuonna taisin rakastua, ja nyt on pysyvämpi viisumi kehissä ja avopuoliso ja kissa siinä ohessa. Tätä kautta myös aloin kaivata takaisin hevosen selkään - niitä kun täällä maalla riittää vaikka kuinka ja paljon.

Ensi jaksossa lisää turinoita, kiitos ja hei hei!