Tästä innostuneena ajattelin alkaa kirjoittaa omaani - ihan tottatosiaan enimmäkseen itselleni jotta voisin vuoden päästä naureskella miten kamalan pohjalta sitä pitkin uudelleen ratsastusharrastus aloittaa, tai todeta ettei tietyltä tasolta enää noustakkaan ihan tostanoinvaan.
-
Ihan hiukkasen verran omasta taustastani: Heppoihin taisin seota ihan pienenä isotätini lehmätilalla seisseen parikymppisen connemaraponin toimesta. Tuolla ponilla pääsin ekakertaa talutusratsastukseen ja taisimmepa ottaa jopa pari askelta ravia. Samalta kylältä Pohjois-Pohjanmaalla löytyi jopa pieni ratsastuskoulu (Kiitos Hantta!) jossa päästiin kumpparit jalassa harjaamaan purevia polleja ja jopa kiertämään oikeata kenttää niiden selässä.
Kesälomilta kotiin palattuani aloitin Tuusulassa ratsastustunnit Kellokoskella Katan tallilla. Siellä alkoi "oikea" edistyminen tai jonkinlainen oppiminen ja päästiin jopa yks kesä leirille! Ihastuin täykkäritamma Hemuliin, samoin arabiori Aliin ja puolet tallin tammoista taisi varsoa samana kesänä eli pieniä karvakorvia viiletti pihassa vaikka ja kuinka. Siinä jossain korvilla osallistuin kisoihin ekakertaa - tällä samaisella arabiORILLA, Alilla - Helppo C:2 taisi olla ohjelma. Arvostelusta ei mitään muistikuvaa, paitsi ettei taatusti voitettu tahi sijoituttu.
Sittemmin ala-asteen tyttökaverini alkoivat käydä paikallistallilla, Rake-talliksikin tätä kompleksia silloin ja kait edelleenkin kutsutaan. Iso vanha tiilirakennus jonka takana on saletisti Suomen kapein maneesi oli lähinnä yksityishevoskäytössä, mutta ratsastustunteja taidettiin jo silloin siellä pitää. Ja ai että kun olikin hienoja elukoita siellä tarjolla - kenttäheppoja, vanha lähes kaksimetrinen Polar (jolla korkeushypättiin taannoin Sakassa ISOJA esteitä kuulemani mukaan) ja megapelottava suokkiori Puhti. Täällä se viimeinen järjenhiven hukattiin ja hevostouhuun hurahtaminen lähti ihan käsistä. Meitä oli varsinainen kvartetti paikalla ja poljettiin tallille koulusta tyyliin joka päivä.
Ratsastustaidot eteni Suskin silmän alla kovasti ja pääsin viikottaiseen estetuntiryhmään ainoana likkana ilman omaa hevosta (vaikka oisin erimielellään moisen ottanut). Päästiin kisailemaan ihanaisen Jamppani kanssa (Argentiinalainen pooloponi) ja menestystä ei juuri tullut. Taidettiin me kerran vetää kunniakierros.
Jampan saatua oikein kunnon potku etupolveen piti se laittaa ikuisille laitumille ollessani noin 13- tai 14-vuotias. Pari vuotta pyörin edelleen tallilla mutta yhä vähemmän ratsastustunneilla ja enemmän muiden hevosia hoitaessa. Sittemin meille tuli pari salukia joiden mukana koirakuviot lähti heppahommien edelle ja ratsastus vähitellen jäi. Ehkä eniten ratsastustunneilla pyöriminen alkoi käymään hermoon ja oman hevosen saanti olisi ollut lääkettä, jota ei kuitenkaan ollut rahatilanteesta johtuen mitenkään mahdollista.
-
Vuodet vieri ja aina taannoin käväisin hevosen selässä noin kerran vuodessa kokeilemassa miltä se tuntuu. Vuokrasin viitisen vuotta sitten ystäväni Annikan upeaa Flora-tammaa (poni - minä 174cm mutta hyvin meni!) ja silloin sen tajusin ettei tässä elämässä toista samanlaista harrastusta enää löydy kuin ratsastus.
Tämän jälkeen on osoite vaihtunut Ruotsin kautta suoraan Australiaan, ja täällä olen asustanut reilu kolme vuotta tällä hetkellä. Ekan vuoden olin vaan kylän raitilla pitämässä hauskaa, toisena vuonna taisin rakastua, ja nyt on pysyvämpi viisumi kehissä ja avopuoliso ja kissa siinä ohessa. Tätä kautta myös aloin kaivata takaisin hevosen selkään - niitä kun täällä maalla riittää vaikka kuinka ja paljon.
Ensi jaksossa lisää turinoita, kiitos ja hei hei!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti