lauantai 23. syyskuuta 2017

Miltei vuosi ostosten jälkeen.. Updates!

Noniin täällä taas, talvi on miltei täällä Australiassa taputeltu ja eilen aurinko porotti ja olikin taas kotoisat 30 astetta lämmintä. Tässä aina suomalaista naurattaa että kaikki hevoset seisoo pellossa loimi päällä toki tässä(kin) säässä.

Me on koko talvi treenattu oikeastaan tasasta tahtia. Tehty paljon pitkiä laukkapätkiä, hypätty vähän, käyty säännöllisesti koulutunneilla ja kaikenkaikkiaan molemmat kehitytty paljon. Alby on saanut lihasta ja painoa lisää mikä on hyvä, kun nää vinttikoira look-aliket meinaa välillä olla vähän liiankin kevyitä.

Ens viikonloppuna kisataan meidän toiset kenttäkisat, tällä kertaa Werribeessa todella suuressa heppalokaatiossa, jossa kisaillaan mm. Melbourne 3 day event ja vaikka mitä muita isoja kisoja. Viime viikonloppuna taisivat siellä järjestää Australian estemestaruudet.

Albyhan hyppää erinomaisesti ja toi koulupuoli sillä on erityisen vankka. Täysverisen pääkoppa vaan käy vähän kuumempana kun ympärillä on 200 hevosta eli se on meidän kisasuorituksen kannalta isoin keskittymisen paikka - ei saa hermostua! Kumpikaan osapuoli. Albyn isoin ongelma isoissa kisoissa on että se helposti jumahtaa traikkukaveriin henkisesti kimppaan ja tää taas tarkottaa älyttömän ärsyttävää loputonta hirnumista kun mennään eri suuntiin. Mutta meillä on suunnitelma tälle kertaa - hepat viettää kaks yötä eri puolilla koko Werribeen maita ja toivottavasti siis unohtavat toisensa ainakin hetkeksi sen kahden yön aikana mitä siellä ollaan..

Laitetaan kisaraporttia tulemaan viikon päästä kun tiedetään miten kisat sujui. Alla kuva meidän ekoista (ja mun ekoista) kenttäkisoista pääsiäiseltä! Saatiin hyvät koulupisteet, etenkin kun on elämässään startannut kerran helppo C:2 sen joskus vuonna 2000, rataesteet meni hyvin, maastoesteillä tein voltin, josta tietysti sai "kiellon" eli vähän virhepisteitä ja pari aikavirhettä myös. Mut ei ois voinut mennä paremmin - en tippunut, Alby hyppäs korvat hörössä koko radan sellasessa "Mutsi hei anna mä hoidan"-tilassa mikä oli ihan mahtavaa. Se tapaa olla sellanen tuolla maastoesteillä, jotka on ehdottomasti herran vahvuus. Niin rohkea ettei paremmasta väliä!

keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Kolme kuukautta hevosenomistamista takana - mitä olemme oppineet?

Noh, ei paljon mitään ja kaikenlaista samaan aikaan :D Ykköskriteerinä tietty se mitä jokainen hevosenomistaja varoitti - kaikki maksaa ja paljon. Ja aina enemmän kun alkuun kuvittelit.

Alby, oma rautias ratsuni, on hieno elukka ja on kotiutunut nopeasti. Muutamia ylläreitä on toki sen kanssa saatu tässä kokea ensi kuukausina ja tietysti myös hänen palatessaan takas työhommiin laidunelämää vaille vuoden viettäneenä.

Ensimmäisekseen, Albya on ruokittu hyvin mutta painoa ei ole tarttunut matkaan. Seuraava askel on ruokkia niin maan perkeleesti. Ihanasti hän ei ole luonteeltaan turhan kuuma eli mikään ruoka ei sitä ole vielä heittänyt sitä aivoista ihan sekasin mikä on bonusta. Sivuhuomiona mainittakoon - kun täykkärit ovat laukkaurallaan aktiivisia, niitä ruokitaan todella energiapitoisella sapuskalla, niitä lääkitään paljon kipulääkkeillä jotta konit tuntee olonsa aivan erinomaisen virkeäksi. Täykkärit tuppaa olemaan vähän herkkiksiä monen asian suhteen ja monilla niistä menee vanhempinakin nuppi sekaisin liian energiapitoisesta ruoasta. Kauraa täällä karsastetaan juuri kyseisestä syystä.

Jokatapauksessa näin kolmen kuukauden omistajuuden jälkeen Albyn turkki kiiltää kuin viimeistä päivää ja hevonen käyttäytyy hyvin käsitellessä (ruokinta-aikojen ulkopuolella).  Traileriin se kävelee etu- tai takaperin, voi jättää kiinni sidottuna mihin vaan ja pysyy rauhallisena.

Ratsastaessa tällä otuksella on kyllä maagiset hermot täysveriseksi, se on lungi kun mikä ollut tähän asti joka paikassa missä ollaan käyty. Pientä arkuutta selän suhteen on olemassa, joten alunperin ekat viikot juoksutin Albya ennen selkään nousua ihan hetken - tyyliin pari minsaa molempiin suuntiin kävellen, ravaten ja laukaten. Se jeesas ja selkä lämpeni hyvin ennen kyytiin nousua.

Sittemmin olen häntä lähinnä käpytellyt maasta käsin ennen selkään nousua ja kiristellyt satulavyötä vähitellen. Ja tästä päästäänkin ongelmanratkaisuhommiin - mielestäni vialla on yksi asia kolmesta, joko huonossa kunnossa oleva selkä joka tarvitsee terapiaa ja voimistusta, huonosti istuva satula tai vatsahaava. Vatsa tuntuu olevan nyt kunnossa ja satula on sopiva, ja pari eri ratsastajaa selässä käyttäneenä luulen isoimman ongelman olevan se, ettei herra mielellään nosta selkäänsä läpi kunnolla ja ota painoa takaosalle, ja takaosa ja alaselkä ei siten vahvistu.

Eilen käytin kaveriani kyydissä joka on ns. todella hyvä ratsastaja ja hän sai Albyn liikkumaan erinomaisesti viidessä minuutissa mikä on huippujuttu. Hyppäsin itse selkään seuraavaksi ja kylläpä tuntui hevonen hyvältä. Pyöreältä ja kevyeltä avuille.

Jatkamme harjoittelua ja yritämme postailla edes vähän useammin jatkossa.


perjantai 20. tammikuuta 2017

Ensimmäinen oma hevonen

Niin siinä sitten kävi - neljästoista joulukuuta asteli trailerista ulos mun ensimmäinen oma hevonen. Voi soittaa mun mutsille jos kiinnostaa tietää montako vuotta sitä kinusin alaikäisenä. Aika monta. Vaan näin aikuisena työssäkäyvänä tylsimyksenä yhtäkkiä tällainen mahdollisuus tulikin eteen ja onhan se pakko testata minkälaista on omistaa oma heppa!



Vastoin periaatteitani ostin sitten täykkärin, mutta täytyy todeta tämän täykkärin olevan aivan erityislaatuinen luonteensa ja osaamisensa puolesta. Koulupuolella hän on varsin vahva, tasainen liike, yhteistyöhalukkuus ja atleettisuus kaikki mahtavia puolia. Aiemmassa elämässään Alby, tämä 11-vuotias, 165cm korkea rautias ruunani - oli muutaman vuoden laukkahevosena, sittemmin hänet uudelleenkoulutettiin ratsuksi nimenomaan hyppypuolelle. Sieltä hän ajautui kenttäratsastajan koulittavaksi ja on startannut 105cm tasolla monta kertaa. Ja nyt hän on mun!

Me on nyt käyty muutamassa koulurääkissä ja on mennyt niin hyvin. Alby ei ole varsin lihaksikkaassa kunnossa eli vähitellen tästä kuntoudutaan mutta se oikeanlainen luonteenlaatutemperamentti on siellä joka lienee se tärkein osuus koko hevostouhussa. Kun vähän patistaa alkaa se kinttu nousemaan ja meidän ravi alkaa jo näyttää aika mageelta kun mennään etiepäin kunnolla.

Viime viikonloppuna päästiin paikallisen seuran tasokokeisiin, joissa siis mitataan millä tasolla meidän kuuluisi kisata. Täällä yritetään välttää ns. helppoja rusetteja (et voi vetää ikuisesti 60cm esteluokkia rusetinkuvat silmillä) ja toisaalta halutaan tuloksia tietyltä tasolta ennenkuin voit siirtyä vaikeampaan. Tämä erityisesti turvallisuussyistä kuulostaa mielestäni hyvältä hyppypuolella, onhan näitä kenttäkisakuolemia taas nähty viimeisen vuoden aikana turhan monta. Ei sillä, nuo mimmit jotka tähtiluokissa kisasivat oli molemmat todella kokeneita ja kisanneita eli eipä niistä riskeistä koskaan päästä täysin eroon..

Meidät laitetiin kolmostasolle eli hypätessä ja kenttäkisoissa tämä tarkoittaa 80cm maksimikorkeutta ja kouluskaboissa jotain k.n. specialin luokkaa tai ehkä vähän helpompaa.. En muista mitään koululuokkia ulkoa enää.. Mutta siis koulupuolella kolmostaso on meille just hyvä, hypätessä 80 menee rataesteilla varmaan ihan ok mutta kenttäkisat karmaisee mitenhän toi menee. Toivoin vähän helpompaa aloitusluokkaa mutta katotaan miten menee treenit ensin.

Huomenna vastassa on ensimmäinen estevalmennus, ai kamala, viimekertaisesta on muuten aika monta vuotta. Raken maneesissa vedettiin täysillä joskus 15 vuotta sitten. Toivottavasti pysyn kyydissä. Tallikaveri sanoin et ei se voi mennä huonosti, ota sen oranssin jättiläisen harjasta kiinni niin hyvin menee, kyllä se hevonen tietää mitä kuuluu tehdä.

Ja sit ens viikolla ekat maastoestetreenit yhdessä. Tarttee ottaa valiumia ennen satulaannousemista. Vaan olen sen jo ääneen sanonut että tavoitteena on ehdottomasti päästä starttaamaan kenttäkisat vuonna 2017 eli ei muutakun ääntä kohti!

maanantai 31. lokakuuta 2016

Hevoista mä metsästän.

Hellurei taas vuoden hiljaiselon jälkeen.

Täällä Australiassa on toukokuusta lähtien lähinnä satanut vettä. Enkä muuten juksaa, sitä vodaa on tullut arviolta kolmen vuoden edestä. Tänään on marraskuun ensimmäinen ja vieläkin tuntuu ihan lopputalvelta, vaikka kyseessä on kevään viimeinen kuukausi..

Maneesien puutteessa siis ratastus hiljeni hieman sääolotiloista johtuen (ja kentän muuttuessa 3 kuukauden ajaksi ratsastuskelvottomaksi) joten on treenattu ruohotarhoissa, radalla ja pyöröaitauksessa.

Mutta, Eddietä nyt 11 kuukautta vuokranneena on ratsastuksessa tapahtunut harppauksia. Meillä on yhteisymmärrystä aiheista tahti, pidätteet, lisäykset ja taivutukset. Hyppäämään tai hiittaamaan ei olla menty lähinnä kontrollinpuutteen takia. Eddie ajaa mut aivan sekopäiseksi välillä sillä ikävällä kuudentoista vuoden elämänkokemuksella nimeltä "tyhmät työtä tekee - viisaat pääsee vähemmällä" joka käytännössä tarkoittaa ettei mitään tartte tehdä ellei ole ihan pakko, mutta onhan se opettanut ratsastamaan ihan erilailla..

Mutta tässä nyt on alettu sellaiseen hauskaan toimintaan kun oman hevosen ostoon - äidin ja isin järkytykseksi. Saas nähdä mitä sieltä löytyy vai löytyykö mittään, kun myynti-ilmoituksia lukiessa tulee lähinnä kiukkuiseksi. Aika paljon puutaheinää siellä vilisee, karmaisevia hintapyyntöjä imppaaville hevosille ja niin edelleen.

Niin ja tietysti näin Melbourne Cupin päivänä (meillä on täällä osavaltiollinen vapaapäivä laukkakisan takia, uskokaa tai älkää) on hyvä muistuttaa että täällä kolme neljäsosaa myyntihevosista on tosiaan näitä Off The Track laukkahevosia - niitä on kerta kaikkiaan pilvin pimein. Täykkärin sitä vois laittaa toki jos päästäisiin yli näistä kolmesta perinteisestä täykkäriongelmasta - paskat kaviot (kaikki tietää miten paljon maksaa soittaa kengittäjä kylään kolmen-neljän viikon välein), painonhallinnan ongelmat (ei siis pysy rasva kii millään ja sitä kautta ei lihaksetkaan ja niitä joutuu ruokkimaan aivan perkeleesti) ja sit enemmän tai vähemmä sekasin oleva kuuppa, tai ainakin aivot jotka saattaa erittäin yllättäen päättää et tää oli tässä, soronoo ihmiset, olen villihevoinen. Tämän kevään aikana olen todistanut kahden yli 6-vuotiaan täykkärin täydellistä pimahtamista, jolloin niitä ei saa kiinni tarhasta, niitä ei todellakaan sidota kiinni, ei lastata, ne potkii ja/tai puree ihmistä jne. Mutta onhan niitä hyviäkin olemassa eli ei voi silmiään täysin sulkea ajatukselta - englannin täysverinen on nimittäin perkeleen atleettinen hevonen ja siltä ei lopu kunto/kestävyys kesken jos haluaa ihan tosissaan harrastaa, etenkin kenttää.

Jos sais edes kaks kolmesta niin sit oltais jo pitkällä, mutta tietäen että näitä hevosia saa ostettua halvalla ja ylläpitoon menee kaksi kertaa enemmän rahaa kuin naapurin quarteri/puoliveri/stock horse/mikätahansapaitsitäykkäri polleen, mietyttää ostohinnan ja ylläpidon kustannuserot..

Palaan varmasti asiaan parin koeratsastuksen jälkeen, ensi sunnuntaina ois tarkoitus käydä vilkaseen yks 12-vuotias Australian Stock Horse tamma, saas nähdä kuin käy!

Kuulemiin,
Milla


sunnuntai 20. maaliskuuta 2016

Maailman paras ratsastustunti takana

Ja mikä fiilis! Tästä voisi lähteä ratkomaan rauhaa Syyriaan tai kenties maratoonille seuraavaksi teokseen, sen verran on tota fiilistä mukana just nyt.

Mikäs tästä nyt tällaisen elämyksen teki? Noh, viimeiset pari viikkoa Eddie on ollut.. vaikea. Se kiskaisee korvat kohti meikäläistä eli naaman ylös ja vastustaa pidätettä - välillä heittää takapuolen alle oikein vikkelään ja koittaa ottaa hatkat samalla. Herkkishevonen jolta alkoi pinna olla aivan lopussa joko meikäläisen tai koko ratsastustouhun kanssa. Pyysin omistajaansa (polle siis mulla ylläpidossa) loikkaamaan selkään jotta nähdään mitä sitten tapahtuu kun vanha tuttu ja taitava ratsastaja on kyydissä. Noh, kyllä se siitä pyöristyi ja kuunteli mutta paskajäykkä se oli ja heitti kaikki temput tielle mitä ruunan pääkopasta löytyi. Onneksi se ei oikein osaa mitään tosi ikävää tai vaarallista, ennemminkin ottaa sellasta loikkaa ylöspäin jota me kutsutaan jäniksenloikiksi kun kiristää. Mutta ärsyttävää sekin ja ennenkaikkea tarpeetonta.



Noh, tuossa lauantaina yritin taas ratsastaa, huonoin tuloksin. Koni alkoi jo keittämään alkukäynneissä joissa hän otti näitä pikku-ritoloita vähän väliä - tuntuu kuin hevoselta lähtisi takapää alta ja se ottaa sellasen minispurtin. Löysin ohjin siinä löntystellessä sai ihan keskittyä kyydissä pysymiseen, ja pian alkoi itseäkin kiukuttaa miks perkeleessä pitää olla näin hankala.

Ravissa ei tahti pysy ollenkaan hanskassa - kun myötäsin ohjasta, polle otti jalat alle ja yritti häippästä - JOKA KERTA. Yritin pientä ympyrää, paljon käännöksiä ettei kerkiä miettiä niin paljon, siirtymiä, hidasta ravia - ei saatana toimi, meni vetokisaksi. Ilman hauiksenpullistumaa oli hevonen jo lähdössä laukalle.

Hyppäsin selästä ja mietin että se oli siinä, en minä osaa tätä ratsastaa enkä sille pärjää. Käytin kuitenkin liinannokassa sivuohjat mahan alla sitä juoksemassa että sais edes pari niistä pienistä vihreistä miehistä pääkopassaan eroon ja pari kaloria kulumaan. Varttitunnin juostuaan pienempää ja suurempaa ympyrää otin sivuohjat veks ja päätin et perkele loikataan nyt vielä kyytiin toteamaan tuleeko tästä mitään.

Sittemmin sain jo mukavia ravipätkiä alle, laukassa sen teki vieläkin mieli poistua paikalta. Nokka alkoi laskemaan alaspäin kohti kenttää mikä oli mukavaa, se kun tekee tuosta ohjastuntumasta paremman ja pollekin on kuulolla. Tähän meni siis aikaa 2 tuntia. Oli hevosella että meikäläisellä hiki jälkikäteen ja kyllä arvelutti että mitähän tästä vielä tulee.

Tämä viimeisimpänä keissinä ennen tämän aamun ratsastustuntia olin vähän hermona että mitenhän meidän käy. Edellinen tunti kaksi viikkoa takaperin ei mennyt lainkaan hyvin ja tästä oli vähän tunteena samanlainen - ei taida olla taaskaan meidän päivä. Verkkasin ja jo kääntäminen tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta niskannakkelulta.

Pääsimme kuitenkin ratsastuksen makuun ja teimme ns. humalaista ympyrää - käännös, pari askelta oikealle,  käännös ja pari vasemmalle, pääty-ympyrällä. Niska ja lavat vähän aukeni, jatkoimme ravissa. Sittemmin aloimme vaatimaan sitä nokkaa alas kääntäessä, että hevonen myötäisi itse ei vain päätään kääntäen mutta laskien siihen ohjaavaan otteeseen. Ja sieltä se tuli! Monen toiston jälkeen se niska lähti alaspäin käynnissä, ravissa paljon nopeammin. Sain tämän juntturan siis vähitellen hakemaan sitä perkeleen peräänantoa, ymmärtäen samalla itse täydellisesti miten tehdä se ja millä avuilla sitä pyydetään. Käytä sisäohjaa, käännä vaikka uralta ympyrälle jos tahtia on liikaa ja nokka ilmassa vastustellen, suorista ulko-ohjan pienellä pidätteellä jos niska vääntyy ja kääntyy liikaa. Ha. Miksei tätä koskaan opetettu aiemmin näin selkeästi. Tähän asti olen hevosen saanut peräänantoon vahingossa, tai sitten se on itse hakenut sitä kun on siihen tottunut. Tätä tuskin on tarkoitus ikinä sanoa ääneen, mutta en sitä ole koskaan näin päässyt itse kokemaan.

Nopeasti Eddie sen tajusi ja sen jälkeen tuntuma ja kevyt sisäohja ja ulko-ohjan tuki sai meidät myös laukkatyöskentelyn makuun. Viimeiset pari viikkoa koni on siis lähtenyt oikeasti käsistä laukassa ja kontrollista ei tietokaan, mikä tekee siitä pelottavaa ja erittäin epäkiinnostavaa mulle. Ja nyt - ei lähtenyt edes kiihdyttämään, ei ker-taa-kaan!

Laukasta raviin siirtymät toimivat kuin unelma, ravissa oikea tempo (ei hiittaajaksi siirtymä) löyty parissa askeleessa ja samoin siitä käyntiin. Jösses. Olo oli kuin hevoskuiskaajalla ja kuninkaalla samaan aikaan.

Tätä lisää kiitos. Ehkä tästä suunta onkin vielä ylöspäin. Emme toivo valtaisaa pilvilinnasta romahtamista huomiselle. Palkintona porkkanaa!


lauantai 5. maaliskuuta 2016

Hämyheikki olalla

Ennen tänne muuttoani isoimpia ongelmiani paikalliselämän suhteen oli taatusti kaikki mahdolliset örkit. Käärmeet, skorpionit, hämähäkit, tuhatjalkaiset ja mitä vielä. Aika monta kuukautta meni vahingossa ilman havaintoja vaan on niitä hämiksiä tullut vastaan aikas monen näköistä viimeisen reilun kolmen vuoden aikana - ilokseni voin todeta fobian asettuneen ainakin hitusen.

Kaupungissa kerrostalossa asuessa ei hämähäkeistä oikastaan ole mitään ongelmaa. Jo omakotitaloissa niitä näkee huomattavasti enemmän, kun pihaa, puita ja pensasta on suojaamassa niiden mahdollisia pesäoloja. Täällä tavallaan olen jollain metatasolla ymmärtänyt miksi näitä luontokunnan tuotteita täytyy edes olla olemassa - Australialaiset kärpäset on saatanallisia olentoja, ne lentävät silmiin, korviin ja suuhun täyttä vauhtia ja pysyvät perässä juoksuvauhdissakin. Ja hämikset syövät kärpäsiä, toisaalta niitä listii ja syö myös kissamme Miso. Oma hevoseni on täysin heikkohermoinen näiden ystävien suhteen ja tämän vuoksi elää kokopäähupullisena kesäkuukaudet. Jopa ratsastaessa saa olla kärpäshuppu silmien ympärillä.

Sitten kun päästään paikallistumisessa sille tasolle että hankitaan ylläpitohevonen, tulee nämä ötökkasiat ihan eri tavalla tutuiksi. Tallilla ei paljon katonrajaa katsella ellei ihan välttämättä tee mieli alkaa hämisbongariksi - seittiä on nimittäin kaikki kulmat täynnä. Tähän asti täällä suunnittelemani strategia "älä katso minnekkään muualle kuin eteesi" on toiminut semihyvin, paitsi kerran kun porttia lukitessa hämis juoksi käden yli.

Kärmekset täällä valitettavasti ovat myös sieltä maailman myrkyllisimmästä päädystä ja niiden kanssa kannattaa olla varovainen jos vastaan tulee. Onnekseni omat havaintoni ovat aina olleet kuolleita yksilöitä - en ole ihan varma kuin päin sitä oliskaan jos jalan alta bongaisi vaikka paikallisen tiikerikäärmeen, jonka (onnistunut) purema tappaa aina ilman vastamyrkkyä. Välillä ne onnekseen unohtavat sylkäistä myrkyt pureman mukaan eli silloin tällöin Hannu Hanhimainen pelastautuminen on todennäköistä.

Tämän kaiken pelottelun jälkeen on toki muistettava ettei täällä kovin usein kuolla hämisten puremiin - käärmeet tappavat toisinaan, mutta hyvin harvoin tilanteessa joissa niitä ei ole provosoitu. Joten jos ikinä arvelluttaa, kyllä täällä pärjää. Ainakin jotenkin. Ainakin kaupungissa .

Tässä vielä loppukevennykseksi video - lähdin hakemaan Eddietä ratsastusreissulle aamupäivästä jolloin oli jo 30 astetta lämmintä, tässä vastaus. Tämän videon kuvaamisen jälkeen tämä parivaljakko on päätynyt eri laitumille, heistä kun alkoi tulla sen verran addiktoituneita toisiinsa. Raukkaparat.


sunnuntai 24. tammikuuta 2016

Talli-ilmapiireistä eri napapiireillä.

Hevoshommissa tapaa paljon ja ennenkaikkea, kaikenlaisia hevosia ja hevostenomistajia tai sellaiseksi haluavia. Vastikään vietimme joulua Suomessa ja siinä ohella taas tuli nähtyä tuttuja ja kavereita joista osa on ammattiaan myöten tässä rallissa osallisina. Nyt itse satulaan palattuani täällä Australian mailla, en voi olla huomaamatta mikä uskomaton eri ilmapiirin kireydessä onkaan näissä eri maissa tallien välillä.

Talli jossa Eddie asustaa, on noin 15 hevosen talli joista suurin osa asuu siis laitumilla joista osassa on myös pihatto. Jotkut harvat hevoset tarhaavat yksin, suurin osa kaverin kanssa. Laitumet ovat suuria, siellä mahtuu ottamaan kunnon laukkaspurtin jos siltä tuntuu tai haluaa esimerkiksi pakoilla omistajaansa (Eddie perkele..). Hevoset ovat yksityisomistuksessa, eli tallilla ramppaa omistajia milloin sattuu ja tallinomistaja asustaa samassa pihassa ja ruokkii pollet pariin otteeseen päivässä ja kuskaa ne neljä pollea sisään ja ulos yöksi. Kaikki juttelevat uusille (eli minulle) samoin kuin vanhoille tutuille ja tässä tärkein: Kenenkään hevostenhoitoa ei arvostella, ainakaan ääneen. Itse surutta kyselen jossen tiedä kuinka tehdä jotain tai miten asia kannattaisi hoitaa, ja apua saa aina, ainakin tähän asti. Jokainen päättää itse hevostensa ruokinnasta, loimituksesta ja varusteista, ja niillä mennään. Kentällä mennään yhtäaikaa ja kommunikoidaan jottei törmäyksiä tule. Vieressä on myös ns. laukkarata jolla voi käydä vaikka alku- tai loppuverkkansa tekemässä, samoin ruohokenttä esteillä on saatavilla ihan samalla kulmalla. Ketään ei vituta ja hevoset ei törmäile.

Sitten taas suomalaiseen tallikulttuuriin.. Maneesissa ajetaan lisättyä laukkaa vaikkei tilaa olisi, hevosta pidetään pesupaikalla 2 tuntia vaikka jonoa riittää edessä ja takana, ja annetaan vinkkiä, neuvoa ja palautetta vaikkei kukaan kysynytkään. Tai mennään auttamaan (tai aukomaan, miten sen nyt ottaa) vaikkei tarvetta olisi, kunhan nyt saisi oman mielipiteensä julki mahdollisimman kovaan ääneen. Paljon samanlaista asiointia muutoin tulee vastaan tuolla koirapiireissä. Kaikkea arvostellaan (toki itse kullakin voi käydä ajatuksia jos jonkinlaisia pääkopassa, mutta tartteeko niitä sanoa ääneen..?) mikä liikkuu ja kukaan ei koskaan tee oikein. Kentänlaidassa istutaan ja arvostellaan vaikka tiedettäisiin kentällä ratsastajan olevan harrastuksessa aivan aluillaan. Ketä tämä hyödyttää? Tuleeko tästä harrastajasta parempi jos ihmiset mumisevat katsomossa silmät ratsukkoon nauliintuen? Ei tule (voin kertoa) ja todennäköisesti tämä sunnuntaivuokraaja tulee jatkossa ratsastamaan kukonlaulun aikaan välttääkseen moiset.

Itse kun olen täysin nollasta taas startannut, on ollut ihanaa miten rento ilmapiiri tallilla on. Jos on kysyttävää kokeneemmat auttaa tosi mielellään, apua olen saanut sekä ratsastukseen että satunnaisiin varuste/ruokailu/tarhausongelmiin. Ja kaikki AINA kehuu kuinka hyvin homma menee, vaikka vasta aloitit uudestaan. Positiivinen palaute tunnin jälkeen on parasta, etenkin kun välillä itsestä tuntuu ettei mikään sujunut mitenkään päin tai ainakaan oikein.

Ilmapiirinparannustalkoot joka tallille nyt heti Suomenmaalla! Kaikilla on kivempaa, kun kaikilla on kivempaa. Jätetään mölyt mahaan ja ens kerralla harrastelijalle voi loppukäyntien aikana sanoa että onpas tullut hyvä rytmi - kannatpa kädet hyvin - heppa näytti rennolle sen sijaan että sätitään tai arvostellaan nenän edessä. Jokainen ratsastaja todennäköisesti tietää kuinka huono onkaan (ja pitää itseään vielä huonompana) jolloin kyräily ei auta tätä ratsukkoa yhtään mihinkään.

Terkkuja auringosta!